Voisinhan olla purnaamatta, jos siis voisin, mutta nyt on sellainen vaihe päällä, etten tiedä miten se onnistuisi.

Sen verran lopen kyllästynyt olen siihen miten tässä perheessä asiat hoituu esim. siivousten ym. suhteen, että ilmoitin töistä tullessani nuorisolle perheessä pidettävän palaverin illalla, kun mies lähtee töihin. Nuoriso on tarpeeksi vanhaa kuuntelemaan, ymmärtämään ja kantamaan vastuunsa. Tokihan miehelle pitää samoista asioista puhua, mutta se on parempi tehdä muulloin kuin illalla ennen hänen töihin lähtöään.
Mä en oikein tiedä, että onko vika vain minussa itsessäni, kun en enää jaksa? Mutta siitähän nyt on kyse.
Minä en jaksa!

Työ vie oikeasti paljon aikaa ja voimia ja kun kuuden tunnin työpäivän aikana huomaa, että nilkat särkevät sen verran lujasti, että jalkojen katkaiseminenkin tuntuisi helpotukselta niin tietää jo töistä lähtiessään, että petaamaton sänky ja paskanen tiskipöytä jotka pistävät silmiin heti kotiin tullessa eivät asiaa ainakaan auta.
Onkohan auringolla osuutta asiaan?
Siis sillä tavalla, että kaikki mukamas lika ja törky näkyy selvemmin kuten myös tavaroiden epäjärjetys. Nää jutut saa mut raivon partaalle, enkä minä edes ole mikään siivousintoilija.  Kovasti vaan tekemättömät työt näyttävät naamaansa.

Siivoojaakaan ei kannata päiväksi palkata, kun joutuisin kaksi viikkoa siivota yötä päivää ennen hänen tuloaan. Enhän minä voisi häntä likaiseen taloon päästää.. Olen siis oravanpyörässä. Mutta ainakin olen pyristelemässä vastaan.

Jostain on aina jotain hyvää kaivettava esille, niin olkoon se nyt tällä kertaa se, että sain kirjoittaa pariinkin eriin paikkaan ilman keskeytyksiä. Jee!

Mihin kaikki aika maailmassa kuluu?

Minulle ja minun "omiin hommiini" sitä ei ainakaan riitä. Kyllä sitten kiukuttaa tämä voimattomuus.
(Ja nuo muutama edellisen rivin ehdin kirjoittaa ennenkuin taloon tuli vieraita..)

Ellen ole voimaton on täällä Aina joku kylässä. Silloin kun ei ole niin kaikki voimani ja aikani menee nukkumiseen. Johtuuko tämä kaikki työstä? Siitä kuinka töissä pitää olla "voimissaan" ja sitten niitä voimia ei riitä kotiin asti.

En edes muista milloin olisin askarrellut, kirjoittanut, maalannut, piirtänyt, kutonut tai virkannut. Ellei CD-kirjoja olisi olemassa en edes olisi kirjojen kanssa tekemisissä enää.
Lenkkeily on jäänyt, mutta onneksi kuntopyörä sentään on muutenkin käytössä kuin pölyn kerääjänä.

Tänään on äitienpäivä.
Aamulla kahvit juotuani lähdimme isäni kanssa viemään mummun haudalle kukkia. Kahvit olin toki keittänyt itse, kuten olin osannut arvatakin. Koska en saanut yhtään hyvää äitienpäivä-toivotusta olen sitten muksuja "orjuuttanut" surutta. Pojan laitoin keräämään pyykit pihalta ja tyttärelle sanoin toivovani äitienpäivälahjaksi sitä, että hän siivoaisi huoneensa. Liekö väsymys ja mäkätys tehnyt tehtävänsä, kun poikaa ei kotona juurikaan ole näkynyt ja tytär kuuluu imuroivan huonettaan.

Mussan (isoäitini) kutsuin illaksi meille saunomaan. Koska hän tuli nyt jo sanoin, että hän saa odottaa yläkerrassa sen aikaa, että kirjoitan yhden tekstin valmiiksi (siis tämän) En tiedä mitä tykkäsi, mutta sanoi lukevansa lehtiä sillä aikaa.
Ensi vuoden äitienpäivä ohjelman tiedän nyt jo.
Kutsun äidin ja Mussan meille äitienpäivälounaalle. Näin saan itseänikin juhlittua hieman ;o)

Vanhempani tulivat eilen illalla Venäjältä. Veivät jälleen avustuskuorman Sortavalaan. Minä sain tuliaisiksi ihanan kristallisen karahvin ja siihen kuuluvat 6 pientä snapsilasia. Tämä tarkoittaa sitä, että huomenna (luultavasti huomenna) painun viinakauppaan ostamaan pienen pullon viskiä, jonka saan karahvin täytteeksi. Nam!

Tänään jätän koneen päälle. Jospa vielä illan mittaan ehtisin istahtamaan tämän eteen. Nyt on pakko mennä Mussan seuraan.

Tänään se sitten tapahtui -30kg täynnä. Olisi siis aika uuden tatuoinnin...

Lapsi täyttää tänään 18-vuotta. Marenkikakulla herkuteltiin. Nami

Öööhhh..

Ähky!

Jep, olo on täysi kaikesta mitä ei suuhun laiteta kuin kerran viikossa ja silloinkin vain pieniä määriä. Kuitenkin jokainen kerta, joka ei suinkaan edes ole jokainen viikko, aiheuttaa omatunto mielettömän takaraivoon takomisen. Miksi et syö mansikoita???

Tänään olenkin ollut jo hieman enemmän olemassa
Työvuoron aikana puhelimeen oli tullut kaksi viestiä. Molemmat jotain -lähetä viesti ja voita- viestejä. Minä en lähettänyt viestiä, en siis voi voittaa.

Kyläilijöitäkin on tänään riittänyt. Kiva nähdä äitiyslomalle jääneen työkaverini pitkästä (tai ei siitä oikeasti ole kauan) aikaa. Hän taitaakin olla työkavereista ainoa, joka oli iloinen töihin paluustani. Olisikohan sillä osuutta asiaan, että olemme pikkuserkuksia?

Yllätin mieheni tänään. Toin hänelle kukkia tullessani töistä.
Kerran hän sanoi minulle, etten ole koskaan tuonut kukkia ja tänään sen sitten muistin ja päätin korjata tilanteen samantien. Eipä hän tainnut kovasti asiasta iloistua, jos nyt ei pahastunutkaan.

Ruokajutut on sujunut hyvin tänään. Kanakeitto tosin maistui eineskeitolle =pahalle. Mutta enhän minä voi pelkkää pinaattikeittoa syödä, tai voisinkohan? Sitäpä sietää miettiä.

Kuntopyörän jätin tänä iltana rauhaan. Pitää tutkailla, että onko nilkkojen kamala särky seurausta siitä tai onko tämä näitä lisääntyviä "voi ei- ne tulevat takaisin"-kipuja. En kuitenkaan aio sitä turhan paljon funtsia. Lumet sulaa vauhdilla ja se tarkoittaa sitä, että asfaltti odottaa tallojaansa. Lenkille palaa mieli, mutta ravassa ei ole mukava kävellä.

Jälleen väsytää. Nyt en mene nukkumaan vaan tv:n eteen katsomaan, niin, en tiedä mitä. Joku on talossa kiukkuinen. Se en ole minä -eikä lapset.

Niin, totta vie onnistuin läskiblogini hukkaamaan. Siinä meni sitten painotaulukot ym kaiken maailman muutkin jutut. tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Jotenkin yritän sitten tuon kadotetun blogin yhdistää tähän. En tiedä miten se onnistuu, kun kuitenkin haluaisin asiat pitää hieman erillään toisista, mutta katson nyt ensin onnistuuko se ihan vain yksinkertaisesti läski-läski-kategorioinnin avulla. Jos ei niin sitten pitää varmasti keksiä jotain muuta. Se ainakin on varma, että tätä blogia tullaan vastaisuudessa päivittämään useammin, jos laihdutusasiat siirtyy tänne. Siitä projektista kun riittäisi pähkäiltävää ihan moneksi blogiksi asti.

Niin, mitä siitä siis pähkäilisin?

Ainakin sen, että laihduttaminen ja työssäkäynti on kohtalaisen sietämätön yhdistelmä. Jos 7:n tunnin työpäivän aikana on 2 x 15 min. lakisääteistä kahvitaukoa ja työaika on kl. 11-18 niin missä välissä pantaleikattu ihminen, jonka syömisen on kestettävä vähintään sen puoli tuntia, ettei tarvitse oksentaa, söisi? Minä ratkaisin asian niin, että kysyin pomolta, jos saan tulla tuollaisin koko päivän sotkevien työvuorojen aikana puoli tuntia aikaisemmin töihin niin saisin pidettyä puolen tunnin ruokapaussin. Hänelle se sopi, mutta jo tänään, jolloin tämä järjestely oli ensi kertaa käytössä, kuulin työkavereilta tai siis yhdeltä nurinaa siitä kuinka minulla on tuollainen mahdollisuus. Hemmetti! en katso olevani selitysvelvollinen heistä kenellekkään.

Ja sitten läski/työkuvioista muuhun.

Olimme mieheni kanssa käymässä Helsingissä toissa viikonloppuna. Minä olin IRHH:n (uudelta nimeltään Happy Science) seminaarissa ja Mies sillä aikaa juoksenteli edestakaisin Helsingin katuja.
Kuinka minä nautinkaan saadessani olla "kaltaisteni" joukossa, puhumassa ja kuuntelemassa itselleni tärkeitä asioita.

Ja takaisin toisenlaiseen muuhun:

Ruokatunti lukemisena minulla oli tänään Pekka Suhosen -Ennen ukkosta runokirja. Yksi runo teki suuremman vaikutuksen kuin muut:
  
YÖ

Yö astuu vastaan,
olen häiriintynyt,
en yöstä, jonka tunnen,
vaan rakkaudesta, joka haalenee.
Unohdun sen alle,
täkki ei tiedä olisiko se päällä
                                 vai alla,
enkä minä miten päin;
palelen jos joskus on aamu.

MAUREEN lahjoitti minulle palkinnon.



KIITOS <3

Vastailin juuri järjettömän monikysymyksisen (157kysymystä -se on järjetöntä!) meemin kysymyksiin ja asian entistä järjettömämmäksi teki se, että varmaan olen jokaiseen niistä kysymyksistä täällä jo vähintäänkin kerran vastannut. Niin sitten deletoin bloggauksen ja se siitä.

Eilinen päivä sujui enenmmän ja vähemmän vällyjen alla. Kuumetta pukkasi, minkä huomasinkin jo päivällä Marjutin luona kahvitellessani. Minun oli kylmä, enkä jaksanut puhua. Kylmä minun on tietenkin koko ajan, mutta yleensä kyllä jaksan puhua. Enemmän tai vähemmän. Nykyisin kyllä vähemmän. Enemmän satsaan tuohon miettimispuoleen. Tai siihenkin vähän liian vähänlaisesti tosin. Olen kuitenkin olemassa.

Enemmän tai vähemmän.

Minulla on mennyt kauan totutella siihen, että minulla on jälleen oma ihana koneeni käytössä. Kaikki kirjoittamiset loppui kuin seinään heti kun kone suostui kuin ihmeen kaupalla toimimaan. Takaraivossa vain kummitteli, että jos se taas tilttaa...
Hyvin on tämä nyt toiminut enää vain tulostin uupuu. Lupasihan koneen korjannut herrasmies sen tulla asentamaan, kun en kerran siinä itse onnistunu, mutta ehkä en häntä asian vuoksi viitsi vaivata vaan pyydän ystävääni, joka kanssani on koneeni ja minun yhteiselämän ylä- ja alamäet myötäelänyt.

Oletteko muuten koskaan miettineet kuinka paljon räkää (uups! Saako sanaa räkä mainita?) mahtuu yhteen päähän? Minä ole. Miettinyt siis. Sitä olen miettinyt juuri tänään. Vastaus on -aika ***keleen paljon.

Jos haluan syödä iltapuuroni hotkimatta minun on paras mennä nyt. Ilta on varattu 24:lle ja Jack Bauerille.


                                    



ps. kuten huomasitte, bloggauksella ja otsikolla ei ole mitään yhteistä. Ei tälläkään kertaa. Näin se vain menee ;o)